Blogi

Rospuuttotöitä

Norjalainen maastopyöräfestari: olutta, saunaa ja jyrkkiä polkuja

Skibotnin laakson itälaidalla alemmat polut ovat kuin mistä tahansa suomalaisesta kalleelleen käännetystä kangasmetsästä: neulaspolkua, vesiputous ja korkeuseroa nelisensataa metriä. 

Skibotnin laakson itälaidalla alemmat polut ovat kuin mistä tahansa suomalaisesta kalleelleen käännetystä kangasmetsästä: neulaspolkua, vesiputous ja korkeuseroa nelisensataa metriä. 

Poljemme parinkymmenen ajajan ryhmänä E10-tietä pitkin. Skibotnin polkufestivaalien listalla on tänään Blodveien, veripolku. Brittiaksentilla puhunut jolppi suositteli polkua edellisenä iltana. Se olisi kuulemma “most rewarding in the valley”. Siirtymällä norjalaismies tarkentaa: "There are some steep sections". 

Blodveienin rakensivat venäläiset sotavangit, rakennusmateriaalinaan osin kuolleet sotavankikollegansa. Tien yläpäähän saksalaiset miehittäjät kyhäyttivät kivistä bunkkerinkaltaisen, josta saattoi kytätä Lyngeninvuonon laivaliikennettä. 550 metrin korkeuteen kasatun suojan kulmilta on tarkoitus ajaa kylän puolelle uutta polkua, jonka paikalliset ovat rinteeseen haravalla hahmotelleet. Nousu-ura löytyy, ja aiempi maininta jyrkästä unohtuu polkiessa, vaikka nousu on rentoa metsittynyttä autotietä tasagradientilla. Kanssahikoilija Maijala pohtii, minkälaista on ollut ajella 1940-luvun autoilla näin jyrkkää ränniä ylös - tai alas. 

Osa sakista taluttaa alhaalta asti, ja noin puolet ajaa suurimman osan. Tauoilla kuvataan maisemaselfieitä hartaasti. Viimeinen siivu bunkkerille on jyrkkä, joten Chromag niskaan ja lisää askelia. Kapealla polulla pyörää saa pyöritellä vaivaiskoivumuodostelmia ohittaessa. Maijala raportoi myöhemmin, että yksi hymyilevä parrakas norjalaismiekkonen liki putosi pyörä niskassaan jyrkkään rinteeseen. 

Viimeiset metrit natsibunkkerille. Elokuun lopussa sääkarma oli kohtalaista parempi. Norjalaiset väittävät Skibotnin mikroilmastoa Pohjois-Norjan kuivimmaksi, ja väitteessä saattaa olla jotain perää.

Viimeiset metrit natsibunkkerille. Elokuun lopussa sääkarma oli kohtalaista parempi. Norjalaiset väittävät Skibotnin mikroilmastoa Pohjois-Norjan kuivimmaksi, ja väitteessä saattaa olla jotain perää.

Bunkkerilta polkua näkyy alle sadan metrin pituudelta, sitten se katoaa harjanteen reunan taakse.

Polkufestivaalin ideana ovat väljät yhteiset keikat, joten alas voi lähteä ajelemaan. Jonkin verran intopiukeimpia norjalaisia endurojamppoja katoaa harjanteen taakse. Lyöttäydyn Skibotnissa jo pari viikkoa pyörineen Trondin (lausutaan Tron, kuten elokuva) peesiin. Entinen dh-kuski ajaa järeällä GT:n enduropyörällä. 

Polun henki selviää jo alkumetreillä. Tätä pätkää eivät ole tuhannet toptur-patikoitsijat siloittaneet kumimattomaiseksi pehmeäksi kanervikoksi. Piilokiveäkin on hieman kuin Levillä. Ensimmäisen loivan harjanteen jälkeen polku kääntyy jyrkäksi, todella jyrkäksi. 

Trond painelee parinkymmenen metrin päässä, ja ankkuriksi muuttuva takarengas pöllyttää kanervikkoa. Takarengas hipoo rektumin seutua. Pari mutkaa menevät pitkäksi, mutta koskemattomasta kanervikosta ei löydy jokerikiviä, joten saan odottaa vääjäämättömältä vaikuttavaa pannutusta. Ensimmäistä jyrkkää tuntuu riittävän eteläsuomalaisen laskettelukeskuksen korkeuseron verran. Pysähtymistä ei kannata yrittää, eikä voisikaan. Lyhyellä loivemmalla osuudella ehtii hieman hengähtää ja nuuhkia jarrupalakäryä. 

Seuraava jyrkkä alkaa ja on hieman ensimmäistä mutkaisempi, ja sisältää jokerina useita taluttajia. Läheltä piti -tilanteita ehkä on, muttei niitä huomaa, kun keskittyy hengittämään ja edes jotenkin rentoon ajamiseen.

Puuraja ilmestyy kuin tyhjästä, ja loppupolku on nopeaa, mutta vähän ajon ansiosta vielä yllätyksellistä koivikkoa. Jossakin välissä polulla on eksoottinen kiviportaikko. Salamannopea ukemi ohjaustangon yli juuri ennen portaille vievää tiukkaa mutkaa vie itseluottamuksen hetkeksi. Portaita taluttaessa Trond pääsee hetkeksi näköpiiristä. Viimeisillä metreillä rakkakivi hakkaa sammalen alta käsille ja vasta nyt huomaa, kuinka hapoilla kädet, kroppa ja mieli ovat jyrkän siivun jäljiltä. Polku päättyy voimalinjan alle soratielle. Siinä pitää kylmissäväreissä hokea hieman oh shittiä Trondin kanssa ja todeta pärinämaksimin taas nousseen uuteen henkilökohtaiseen ennätykseen. 

Kylän leirintäalueen niityllä, meressä jäähtyneen oluen ääressä sitten pähkäillään gps-jälkeä. Jyrkintä pätkää riitti 300 metriä, jonka aikana tultiin alas 125 metriä. Havainnollistava esimerkki Tampereelta: Näsinneulan näköalatasanteelta pingotettu 300 metriä pitkä vaijeri yltäisi jotakuinkin valtatie 12:n kohdalle. Myöhemmin tajuan, että keikka on uusittava, sillä portaat eivät menneet ajamalla.

Edellä ajavan vaikutus tällaisilla poluilla on melkoinen. Kun näkee jonkun ajavan tietystä kruksista, pitää sitä automaattisesti ja alitajuisesti mahdollisena. Vaikeat paikat lipuvat ohi, jos niihin ei kaadu. Kokonaiselämys on jonkinlaista intensiivistä virtaa. Yksin tällainen sokkopolku olisi kauhujentäyteinen ajosuoritus. Kiitoksia Trondille, joka seuraavana iltana kapakassa hiveli kirjoittajan egoa todetessaan vittuuntuneensa, kun yksinkertaisen oloinen suomalainen pysyi jäykkäperällä kintereillä Blodveienillä. 

 

SKIBOTN STIFESTIVAL 18.-21.8.2016

Skibotn Stifestival on paikallisten ja Tromssan maastopyöräilijöiden järjestämä hyvin epämuodollinen polkufestivaali Skibotnissa, puolen tunnin matkan päässä Kilpisjärveltä. Idea on yksinkertainen. Paikalliset oppaat vetävät päiväreissuja Skibotnin ja lähialueiden (tänä vuonna Malangen ja Kåfjord) parhaille endurohenkisille poluille. Niitä ajellaan alas omaan tahtiin. 

Yhtenä päivän saa kisata, jos siltä tuntuu. Tänä vuonna kisaformaatti oli kahden erikoiskokeen endurokisa. Kaikkina päivinä saa juoda olutta, saunoa ja uida Kilpisjärveltä laskevassa joessa. Suomalaisia oli näillä festareilla vain kourallinen, joten saunamytologian ylläpitäminen kävi lähes työstä. Ensi vuoden festareille täytynee tehdä laajempaa värväystyötä. Paikalla oli sentään Etelä-Ruotsista saapuneita sekä muutama alaskalainenkin! Festarialueella hääräilevät lisäksitromssalaisen pyöräliikkeen edustajat, ja yleisimpiä varaosia on tarjolla sikäläisittäin kohtuullisin hinnoin. Yhtenä iltana energisimmät kikkailivat vielä leirintäalueen niitylle raivatulla temppuradalla. 

Skibotnin polkuja on moni siellä täällä hehkuttanut, mutta tähän asti laakso on omilla reissuillani jäänyt läpikulkureitiksi Tromssan ja Kvaløyan poluille suhatessa. Skibotnin polkutarjonta on kuitenkin monipuolista. Tarjolla on leveäksi kulunutta patikkapolkua, xc-henkistä seikkailupolkua Vardovarrin päällä ylängöllä ja jyrkempää enduroränniä siellä täällä. Paljon rentoa vähemmän ajaneille sopivaa, ja ainakin jonkin verran teknistä jyrkkää kokeneemmille. Polkuja löytyy varsin hyvin myös Trailforksista. Opasviittoja riittää, koska suurin osa poluista on patikointipolkuja.

Skibotnin ilmastoa norjalaiset väittävät Pohjois-Norjan kuivimmaksi. Sieltä sulavat lumet poluilta ensimmäisenä Finnmarkissa. Kausi aloitetaan kuulemma Svartebergetiltä, joka löytyy laakson itälaidalta.  Kyseisen mäen päältä lähteäviä polkuja on turha luetella tai linkata karttapalveluihin: kaikki vastaan tulleet pätkät olivat edellistä hauskempia. Kilpisjärven suomalaiset maastopyöräilijät ja muut laakson saloihin vihkityt lienevät näitä polkuja suhanneet jo vuosikausia.

Maastopyöräilyä Lofooteilla: kolme unelmapolkua, yksi projekti ja jotain ihan muuta

Justadtinden, jäykkäperä ja melkein 700 metriä alamäkeä. Käy!

Justadtinden, jäykkäperä ja melkein 700 metriä alamäkeä. Käy!

Lofoottien isoimmat saaret tarjoavat ajettavaksi aika rouheata polkua, ainakin suomalaisen maastopyöräilijän näkökulmasta. Vuorilta löytyy jonkin verran korkeuseroa, paikoin jyrkkyyttä ja kiviä. Rennointa aloittelijabaanaa Tromssan ja Skibotnin tapaan ei menussa ole. Hienoimmat polut ovat todella hienoja, mutta nihkeimmät ei saatana -tason louhikkorännejä. Maisemat tietenkin päihdyttävät kaikkialla.

Pelkästään maastopyörän kanssa en lähtisi Lofooteille, jos se on reissun ainoa kohde. Vaikkapa kiipeilyreissun oheistoiminnaksi pyöräily sen sijaan istuu oivallisesti. Moni polku jäi heinäkuussa ajamatta, koska piti kiivetä. Tässä muutamia vinkkejä, mihin se mankeli kannattaa ehkä suunnata. 

Linkit vievät Trailforks-palveluun, jos polku on sinne lisätty. Mikäli polkua ei sieltä löydy, mukana on linkki sentään strava-jälkeen, josta saa selvän, minne mennä. Lisää vinkkejä löytyy Kristin Folsland Olsenin kirjoittamasta ja toimittamasta oppaasta, jota myydään myös Henningsvaerin kylän kiipeilykaupassa. Jutun lopussa listataan kaikki mainitut polut.


Vestvågøyn helmet: Justadtinden, Smørdalskammen, Vetten

Lofoottien keskimmäisen ison saaren vuoret ovat hieman loivempia kuin kalliokiipeilijöiden paratiisisaari Austvågøy. Seudun mäet ovat myös lammasfarmareiden käytössä, joten parkkipaikalla kannattaa päivän jälkeen varata tovi paskan rappaamiseen renkaista ja rungosta. 

Kaksi suosituinta polkua alkavat samalta parkkipaikalta hieman itään Leknesin kaupungista. 

Melko ellei sangen jyrkkä kohta. Satulasta kiinni ja pyörä ensin alas, sitten ukkeli.

Melko ellei sangen jyrkkä kohta. Satulasta kiinni ja pyörä ensin alas, sitten ukkeli.

Justadtinden on poluista eeppisempi. Pituutta vuoren päälle kulkevalla polulla on kuusi kilometriä, ja korkeuseroa kertyy kahden laakson kautta kulkiessa lähes 700 metriä. Heinäkuussa polku oli jo kuiva, mutta ylimmällä osuudella oli vielä pari laajempaa lumikenttää polun vieressä. Polun puolivälissä on jyrkkä pätkä, jossa ainakin tällainen maallikko saa kantaa kantaa pyörää molempiin suuntiin noin viisitoista korkeuserometriä. Ehkä joku dh-fakiiri pystyy tämän pätkän ajamaan alas? Aivan toppiin on pyörää turha kantaa, ellei sitten halua jylhää pyörä ja maisema -kuvastoa instaan. Kukapa ei?

Mäki alkaa melko jyrkkänä ja teknisenä, mutta loivenee nopeaksi sileäksi baanaksi. Sitten mutkitellaan harjun reunalla kolmisensataa korkeuserometriä. Horisontissa kohtuutonta hammasmaista vuorenhuippua. Tämän osuuden loppu taittuu hiljalleen jyrkemmäksi ja teknisemmäksi. Laakson pohjalta noustaan teknistä polkua oikealle viettävälle osuudelle, jossa on monta linjavaihtoehtoa. Myös tämä osuus loppuu jyrkkään ja tekniseen pätkään, jossa on kosolti teräviä renkaita repiviä kiviä.

Viimeisen laakson jälkeen baana on pääosin kovaa ja nopeaa. Steve Peatin Lofooteilla kuvatussa jäähyväispätkässä näkyy muutama kuva tältä osuudelta. Polku päättyy kivikkojumppaan, jossa saattaa jäädä pari kohtaa projektiksi. 

Smørdalskammen on rennompi, matalampi ja aloittelijaystävällisempi kuin edellinen. Yläosan polku on suosittua patikkareittiä, joten linjavaihtoehtoja riittää. Jarruille ei ole juuri käyttöä. Smördalskammenille pääsee montaa reittiä. Justadtindenin parkkikselta löydät lähtemällä kaakkoon tietä pitkin. Aja hetki pohjoiseen ja käänny, kun näet lammasaidan portin. Siitä läpi ja heti oikealle. Lyhyen nousun jälkeen saavut pienen solan kautta isompaan soiseen laaksoon. Käänny oikealle ja pohjoisreunaa pitkin pääset kärrytielle, joka risteää alamäen puolivälissä vasemmalle. Varsinainen polku alkaa tästä, Trailforksiin merkattu alku on tämän uran alapäässä. Verrokiksi vielä Strava-jälki.

Ylhäältä katsottuna alamäkipätkä alkaa Smørdalskammenilta. Näköalapaikka löytyy jatkamalla pieni pätkä melko tasaista polkua Finngluntenille, josta aukeaa tolkuton näkymä Bodøn suuntaan. Alamäen yläosa on siis leveätä ja pelottavan nopeaa baanaa, joka kaartaa vasemmalle. Tämän jälkeen tiedossa on kapeampaa, jyrkempää ja teknisempää polkua. Tälle osuudelle paikalliset pyöräilijät ovat tehneet kuitenkin jopa bermintynkää. Tämäkin seutu on lammasfarmarialuetta, joten jätöksiä löytyy.

Jos on liikkeellä matkailu- tai retkeilyautolla, on Smørdalskammenin ja Justadtindenin parkkikselta parinsadan metrin matka porvarillisen hienolle retkeilyparkkikselle, Leknesin suuntaan. Löytyy vessaa ja vesipistettä ja asfalttia. Tämä, mikäli joku ei siis halua ajaa molempia polkuja samana päivänä.

Vetten löytyy Leknesin itäpuolelta, ajamalla E10-tietä pari kilometriä viikinkimuseolta itään ja kääntymällä virallisen näköalapaikan parkkipaikalle E10-tien länsipuolelle. Polku alkaa valtatien itäpuolelta. Resepti on norjalaiseksi poluksi yllättävän lempeä. Ylhäältä Vetteniltä ajellaan puronuomaan loivaa ja sopivan möykkyistä doubletrackkia. Pohjana mytologinen norjalainen kumimattomainen kanervikko kevyellä piilokivihöystöllä. Loiva meno jatkuu leveämmällä ja nopealla uralla seuraavaan puronuomaan asti, minkä jälkeen on pätkän ainoa herkullisen jyrkkä siivu. Linjavalintoja on kuin luksushotellin buffetissa - paskaa ei tarjoilla. Jyrkän jälkeen voi kerätä vauhtia ennen valtatietä tulevaa märkää loppupätkää. Ylhäällä Vettenillä voi halutessaan kiertää toiselle loivalle huipulle. Tämä kiekka jäi heinäkuussa tekemättä, kun aamupäivän Eltofttuva-jumppailu rokotti ajokiintiötä.

Eltofttuvan huippu, perinteinen maisemaöveri. Polku menee kuitenkin sisämaan puolelle, eikä tuonne hiekkabiitsille.

Eltofttuvan huippu, perinteinen maisemaöveri. Polku menee kuitenkin sisämaan puolelle, eikä tuonne hiekkabiitsille.

Eltofttuva on ilmeisesti paikallisten pyöräilijöiden enduromäki. Pituutta on vain 1,3 kilometriä, mutta korkeuseroa rapsakat 320 metriä. Ylhäällä taas lyhyt jyrkkä switchback-osuus, sitten klassista norjalaista kanervikkobaanaa, jota kivirykelmät rytmittävät. Alempana jonkin verran monttua ja jyrkkää. Hyvä röykkyinen aamulämmittely. Lampaanpaskaa riittää, joten muista pesu ennen kuin jätökset kuivuvat runkoon (ei meinaa lähteä irti bräkleenilläkään, huh!).


Austvågöyn projekti, Glomtinden

Järven takana näkyy tien vieressä levike. Pätkän ensimmäinen osuus on lämppärinousu soratietä tunnelin päälle. Sitten raaka tunkkaus ylös. Linjoja riittää valittavaksi.

Järven takana näkyy tien vieressä levike. Pätkän ensimmäinen osuus on lämppärinousu soratietä tunnelin päälle. Sitten raaka tunkkaus ylös. Linjoja riittää valittavaksi.

Glomtinden mainitaan todennäköisemmin kiipeilytopoissa kuin maastopyöräilyn yhteydessä. Hyvät alkulämmöt saa, kun polkee E10-tien varresta levikkeeltä vanhaa harjanteen ylittävää tietä tunnelin päälle. Varsinainen polku alkaa sieltä, ja millainen polku onkaan kysymyksessä!

Mesta on suosittu haikkipolku, joten sadat tuhannet mendlit ja lowat ovat jauhaneet jos jonkinmoisia itsetuhoisia ajolinjoja ensimmäisen puolen kilometrin mittaiselle haastepätkälle. Lapsen pään kokoista murikkaa riittää pehmeän hiekan päällä. Alas tullessa vasen laita on kenties potentiaalisin, jos yrittää ajaa ajamalla koko pätkän. Harjanteen päällä hiekkapohjainen polku on kapeampaa, paikoin jopa rullaavaa.

Ylhäällä muutama louhikkoisempi kohta katkoi ajoa, ettei olisi ollut liian kivaa. Kai niistäkin joku ajaa läpi. Varsinaiselta huipulta tuleva polku näyttää aika monelle ajamattomalta, mutta rinnettä kannattaa kuitenkin kavuta kunnes todella jyrkkä siivu alkaa. Siitä on tiedossa kivaa hiekkasingletrackia. Harjanne taittuu ylös noustessa niin, että alemman harjanteen polku näkyy houkuttelevana hohtavana hiekkajanana. 

Omilla ajotaidoillani ajamatta jäivät ylemmän harjanteen louhikot sekä 3–4 kivisintä ränniä alimmalta pätkältä. Vikalle ajettavalle louhikolle sattui yleisöksi 30 saksalaista turistia,  littitsemppipeukkua riitti. Kiva projekti siis.


Kleppstadsheia. Sen löydät, jos välttämättä haluat, kun käännyt E10:ltä pois juuri ennen Gimsøylle johtavaa siltaa. Parkkis on kiinni risteyksessä. Polun henki on heti selvä. Alemmalla harjanteella on ehkä eniten ajettavaa alastullessa. Harjanne kääntyy hiljalleen pohjoiseen ja muuttuu koko ajan jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Puurajalle saapuessa taakse on jäänyt jo niin monta jyrkkää futispallokiviränniä switchbackeineen, että koko homman järjen kyseenalaistaa. Juuri samalla hetkellä vastaan reippailee kimmoisalla askeleella tuulenpieksemä norjalainen täti, joka selvittää, että “en dårlig sti før sykler”. Niinkö?

Kleppstadsheian toppi. Tuulee ja kaljaa saa vasta leirissä eikä ajamalla pääse koko matkaa alas, nyyh! 

Kleppstadsheian toppi. Tuulee ja kaljaa saa vasta leirissä eikä ajamalla pääse koko matkaa alas, nyyh! 

Puurajan jälkeen polku kääntyy pohjoiseen ja noudattelee jotakuinkin korkeuskäyriä kohti huippua. Useat parikymmentä metriä leveät rakkaryteiköt katkovat muuten hauskan oloista polkua.  Auvoa kestää vain kotva, kunnes näkyvä polku loppuu, ja huipulle olisi vielä vajaa kilometri. Varmasti hauskaa suunnistamista vaikkapa sumun yllättäessä. Ylhäältä toki on jylhät näkymät ja yksi huiputuskalja on sentään taas tienattu.

Kun alaspäin tullessa löytää polun, on luvassa puurajalle asti rankkaa, mutta hauskaa ajoa. Jyrkän osuuden rännejä taluttaessa Norja jälleen nöyryyttää ja pistää mietteliääksi: pystyisikö joku ajamaan nämä? Jos pystyy, miten sitä pääsisi katsomaan? Alemmalla harjanteella on jälleen kivaa, ja norjalaisittain harvinaista ryteikköistä ja ahdasta ränniä. Muutama jyrkkä poukareinen mutka jää tästäkin ajamatta. Kleppstadsheiaa voi suositella dh-fakiireille ja masokisteille!

 

Koska jokin Lofoottien helmi jäi varmasti mainitsematta ainakin pienemmiltä saarilta, vinkkaa siitä vaikkapa sähköpostitse, fb:ssä tai instagramissa @ottoponto.


JUTUN POLUT:

Kivat kauheat kivet Norjassa

Tätä halkeamaa Villelle suositteli eteläamerikkalaiselta vaikuttanut äijä, jolla hiukset seisoivat päässä. Kuulemma klassikkoreitti. 

Tätä halkeamaa Villelle suositteli eteläamerikkalaiselta vaikuttanut äijä, jolla hiukset seisoivat päässä. Kuulemma klassikkoreitti. 

Missä seuraava ote? Eihän tästä saatana pääse. Kyynärvarsia alkaa jo hapottaa. Elvisjalka aloittaa tärinänsä. Primitiivinen kauhu tervehtii. Adrenaliini puskee sormiin hikeä. Lipsuu. Pelkoa ei helpota tieto, että tähän nynneröiden yläköyteen tippuu parikymmentä senttiä, jos edes sitä. Mitään vaarallista ei tapahdu. Pudotessa täytyy silti päästää alkukantainen urahdus ennen kuin köysi koppaa pehmeästi lyhyen töpsähdyksen. 

Nyt tuollaiset vuodentakaiset ensimmäiset ulkokiipeilykokemukset tuntuvat tragifarssilta. Jos yläköyteen putoamista olisi harjoitellut pari kertaa, ei siitä olisi tarvinnut repiä elämän toistaiseksi voimakkaimpia (ja aiheettomimpia) pelon kokemuksia. Olisi voinut keskittyä kiipeämiseen.

Primitiivisen kauhun tunne kuitenkin vavisutti. Siksi roikun nyt tämän 10,2 milliä paksun köyden varassa, ja katselen Gullknausenin seinän päältä tippuvia pisaroita. Ne tulevat ja menevät äänettä ohi. Lähellä linssiä epätarkat pisarat hohtavat hetken aikaa kuin keskipäivän kuu. Jokin tuulenkierre työntää pisarat irti kalliosta. Vesihiukkasten matkaa voi seurata joitakin kymmeniä metrejä kunnes ne näkymättömän pieninä jatkavat matkaansa jonnekin puoli kilometriä alempana vellovan Jäämeren ja kallion väliin jäävään rinteeseen. Kolmisenkymmentä metriä alempana maakaistaleella Ville ja Lene tekevät partneritsekkausta.

Ei tällä kertaa, Ville, vaikka ähinää riittikin. 

Ei tällä kertaa, Ville, vaikka ähinää riittikin. 

On tarkoitus kuvata kalliokiipeilyä. On ollut tarkoitus viime vuodesta lähtien. Kuvaamiseen on vaikea keskittyä, kun joutuu yksin tarkistamaan noin kymmenettä kertaa, että nousukahva ja varmistuslaite ovat varmasti oikein ja että alapuolella köydessä on muutama solmu, jottei sählätessä tippuisi tonttiin asti. 

Ville kiipeää. Ähinä alkaa pian. Ähinä kertoo, että reitti tuntuu tänään Villelle vaikealta, ehkä pelottavalta tai jopa mahdottomalta suoritukselta.  

Häilyn maallikon ja kiipeilijän välimaastossa. Vaikka kiipeän noviisireittejä, osaan aloittelijana ymmärtää, kuinka vaikeita vaikeat reitit ovat. Pienimmät otteet muistuttavat muutaman päällekkäin liimatun luottokortin kylkeä. Tuntuu käsittämättömältä, että joku kykenee kiipeämään sellaisia otteita pitkin. Tuon vaikeuden välittäminen kuvilla kiehtoo, mutta tuntuu vaikealta. Tajuaako lajia lainkaan ymmärtämätön, mitä kuvassa tapahtuu ja miksi se on otettu? Entä kiinnostaako kokeneita kiipeilijöitä kuva, jossa kiivetään maailman mittakaavassa vain kohtalaisen haastavaa reittiä? Miten tallentaa kiipeilijän päänsisäinen taistelu vaikeisiin reitteihin usein liittyvää pelkoa vastaan?

Päänupilta kiipeily nimittäin vaatii toisenlaista suhinaa kuin vaikkapa maasto- tai vuoripyöräily. Kun kiipeilyreitillä saapuu vaikeaan tai pelottavaan kohtaan, pääsee siitä ohi vain tietoisella päätöksellä tehdä jokin pelottava liike, muuvi. Vaihtoehtona on tippuminen. Pyörällä alamäkeen ajaessa painovoima korvaa tuon tietoisen päätöksenteon. Pelottavat, vaativat ja hauskat paikat soljuvat ohi epämääräisempänä virtana. Yhtä aktiivista päätöksentekoa kuin kiipeily, ei alamäkiajelussa tarvita.  Pyörää ylös vuorelle työntäessä tai kantaessa moni kohta näyttää niin pelottavalta, että ajattelee kohdan olevan ajamaton. Kuitenkin tuonkin kohdan useimmiten ajaa, kun on päässyt tiettyyn mielentilaan. Itsevarma asenne on ehdoton molempia lajeja suorittaessa. 

Lofooteilla aurinko paistoi kahtena päivänä. Niinä päivinä kiivettiin pohjoiseen aukeavalla kalliolla eli varjossa.

Lofooteilla aurinko paistoi kahtena päivänä. Niinä päivinä kiivettiin pohjoiseen aukeavalla kalliolla eli varjossa.

 

Vuosi sitten kiivettiin Villen kanssa kahdestaan. Yhtäkään varsinaista kiipeilykuvaa ei silloin otettu. Muistikuvat kiipeilypäivistä jäivät väkeväksi, kun ei häirinnyt muiston muodostumista sohlaamalla kuvaamisen kanssa. Siksi tuosta reissusta piti vaahdota tutuille lähes taukoamatta. Kestitte hienosti, kiitos. 

Gullknausenilta kauhua ei taida tallentua muistikorteille, mutta oppia tulee taas kosolti. On pitänyt hankkia välineitä ja taitoja, joita paikallislehden toimitussihteerinä tai maakuntalehden lehtikuvaajana ei ole karttunut. Dynaamisen köyden nouseminen yhdellä nousukahvalla ja grigrillä on melkomoista ähinää ja hikoilua. Villen ja Lenen kärsivällisyys näkyy silti olevan zen-mestariluokkaa, kiitos siitä.

Tällä heinäkuisella Norjan reissulla adrenaliinisävärit tulevat lähinnä pyöräillessä. Kiivetessä kauhu ja pelko ovat usein jääneet kokematta, vaikka alaköydessä kiivetessä voi tippua muutamankin metrin. Ankkurille päästessä saattaa hengittää voimakkaasti, mutta edes jollakin jotenkin hallitusti. Sävärit tulevatkin siitä, että on pysynyt rauhallisena. Kummaa puuhaa.

Eläkeläismayhem!

Ivalon eläkeläisyhdistyksellä oli kunnon meiningit pari viikkoa sitten, kun 50 vuotta tuli yhdistykselle täyteen. Yhdistyksen historiikin lausumista harjoiteltiin juhlasalina käytettävän ilma-aseradan maalitaulujen edessä. Takahuoneessa ukkokööri pelasi maijaa ja lopuksi otettiin kehiin tuolijumppa! Inarilainen 2016.

Maata näkyvissä

Paras polku maastopyöräilyyn on sellainen, jolla ajaessa pyörän kumi kohtaa maan eikä lunta. Ivalossa sellaisesta ei kannata haaveilla vielä toviin. Sulaa polkua täytyy etsiä pohjoisesta leudon Jäämeren rannalta. Alkukaudesta matalakin mäki kelpaa paremmin kuin hyvin. Tromssaan lähti poropakuun seuraksi Mukanasin Anssi ja teki tällaisen videon kauden avajaisista Kvaløya-saaren länsirannan sulasta mäestä. 

Tuntuu lähes kohtuuttoman hienolta, kun Tromssassa voi peräkkäisinä päivinä käydä laskemassa 450 korkeuserometriä (tai enemmänkin, jos menee muualle kuin lastenmäkeen) vapaalaskua ja seuraavana ajella parinsadan metrin mäkeä pyörällä.

Kilpisjärveltä rajan ylittäminen on aina hämmentävä kokemus. Vuoret ja satojen metrien jyrkänteet ilmestyvät iskusta. Tällä kerralla Skibotnin laaksoon laskeutuessa enemmän sykähdytti lumen katoaminen. Laakson poluilta löytyi vielä talvipatikoitsijoiden tamppaamaa lunta, mutta hyvää ajettavaa oli riittävästi iltalenkin tarpeisiin. 

Tasoitimme hyvän sään Norja-karmaa palelemalla viimeisen yön Kilpisjärven vieressä ylängöllä viidessätoista pakkasasteessa, emmekä jääneet Skibotnin laakson nollakeliin. Aamulla rajanylityspaikan tuntumassa keskellä tietä heilunut kyytiin noukkimamme krapulainen poroäijäkin todisti, että kylmä oli yöllä.

video Block
Double-click here to add a video by URL or embed code. Learn more.

Teräshanki

Mytologinen hankikeli saapui viime viikolla pariksi päiväksi. Kilpahiihtäjä- ja pyöräilijäpariskunta suostui lähtemään kuvattavaksi ajelulle Kuusipään suuntaan. Hangen päällä kurvaileminen sotkee konsepteja. Polulla ei tarvitse pysyä. Osaan paikoista ei sulan maan aikana ole asiaa millään pyörällä. 

Poro

Otetaan syksyllä tokasta vilkasliikkeinen poro, valmennetaan se, laitetaan sille valjaat ja valjaisiin kevyt ihminen suksien päälle. Ajetaan kilpaa viittäkymppiä Inarijärven jäällä, menestytään, pakataan Hiace ja ajetaan kotiranchille. Päästetään huippukisaporo vapaaksi tunturiin. / Reindeer racing on lake Inari at Inari. Inarilainen 2016

Sevetti, Utsjoki, Teno

Ajeltiin toimittajan kanssa kiekura Näätämöön, Utsjoelle ja Tenojokilaakson kautta Ivaloon. Etsittiin palveluita. Löytyi pari postiautoa, valokuitu ja Näätämön kaupan grillikyljet. We drove around looking for services in Northern Lapland region. Copyright A-Lehdet.

Ivalojoki

Pilkkiminen on pyhää puuhaa täällä. / Ice fishing is a sacred thing here. Inarilainen 2016.

Utsjoki

Ensimmäinen visiitti Utsjoelle paikallislehden leivissä. Rastigaisassa pidettiin kevätkisoja. / Visited Utsjoki for the first time. Local people gathered in the only pub for fun and games. Inarilainen 2016.

Island life

These lovely people live on an island. All the time. And they're having a child soon. Inarilainen 2016.


Never owned a tripod

image.jpg

Working as a press photographer, there's almost never a need or time to work with a tripod. Modern cameras are almost handholdable in every light. This scenery stuff in the dark feels a bit different though. This must surely be the loneliest street lamp in Finland.