Kuvajournalisti Lapissa

Blogi

Maastopyöräilyä Lofooteilla: kolme unelmapolkua, yksi projekti ja jotain ihan muuta

 Justadtinden, jäykkäperä ja melkein 700 metriä alamäkeä. Käy!

Justadtinden, jäykkäperä ja melkein 700 metriä alamäkeä. Käy!

Lofoottien isoimmat saaret tarjoavat ajettavaksi aika rouheata polkua, ainakin suomalaisen maastopyöräilijän näkökulmasta. Vuorilta löytyy jonkin verran korkeuseroa, paikoin jyrkkyyttä ja kiviä. Rennointa aloittelijabaanaa Tromssan ja Skibotnin tapaan ei menussa ole. Hienoimmat polut ovat todella hienoja, mutta nihkeimmät ei saatana -tason louhikkorännejä. Maisemat tietenkin päihdyttävät kaikkialla.

Pelkästään maastopyörän kanssa en lähtisi Lofooteille, jos se on reissun ainoa kohde. Vaikkapa kiipeilyreissun oheistoiminnaksi pyöräily sen sijaan istuu oivallisesti. Moni polku jäi heinäkuussa ajamatta, koska piti kiivetä. Tässä muutamia vinkkejä, mihin se mankeli kannattaa ehkä suunnata. 

Linkit vievät Trailforks-palveluun, jos polku on sinne lisätty. Mikäli polkua ei sieltä löydy, mukana on linkki sentään strava-jälkeen, josta saa selvän, minne mennä. Lisää vinkkejä löytyy Kristin Folsland Olsenin kirjoittamasta ja toimittamasta oppaasta, jota myydään myös Henningsvaerin kylän kiipeilykaupassa. Jutun lopussa listataan kaikki mainitut polut.


Vestvågøyn helmet: Justadtinden, Smørdalskammen, Vetten

Lofoottien keskimmäisen ison saaren vuoret ovat hieman loivempia kuin kalliokiipeilijöiden paratiisisaari Austvågøy. Seudun mäet ovat myös lammasfarmareiden käytössä, joten parkkipaikalla kannattaa päivän jälkeen varata tovi paskan rappaamiseen renkaista ja rungosta. 

Kaksi suosituinta polkua alkavat samalta parkkipaikalta hieman itään Leknesin kaupungista. 

 Melko ellei sangen jyrkkä kohta. Satulasta kiinni ja pyörä ensin alas, sitten ukkeli.

Melko ellei sangen jyrkkä kohta. Satulasta kiinni ja pyörä ensin alas, sitten ukkeli.

Justadtinden on poluista eeppisempi. Pituutta vuoren päälle kulkevalla polulla on kuusi kilometriä, ja korkeuseroa kertyy kahden laakson kautta kulkiessa lähes 700 metriä. Heinäkuussa polku oli jo kuiva, mutta ylimmällä osuudella oli vielä pari laajempaa lumikenttää polun vieressä. Polun puolivälissä on jyrkkä pätkä, jossa ainakin tällainen maallikko saa kantaa kantaa pyörää molempiin suuntiin noin viisitoista korkeuserometriä. Ehkä joku dh-fakiiri pystyy tämän pätkän ajamaan alas? Aivan toppiin on pyörää turha kantaa, ellei sitten halua jylhää pyörä ja maisema -kuvastoa instaan. Kukapa ei?

Mäki alkaa melko jyrkkänä ja teknisenä, mutta loivenee nopeaksi sileäksi baanaksi. Sitten mutkitellaan harjun reunalla kolmisensataa korkeuserometriä. Horisontissa kohtuutonta hammasmaista vuorenhuippua. Tämän osuuden loppu taittuu hiljalleen jyrkemmäksi ja teknisemmäksi. Laakson pohjalta noustaan teknistä polkua oikealle viettävälle osuudelle, jossa on monta linjavaihtoehtoa. Myös tämä osuus loppuu jyrkkään ja tekniseen pätkään, jossa on kosolti teräviä renkaita repiviä kiviä.

Viimeisen laakson jälkeen baana on pääosin kovaa ja nopeaa. Steve Peatin Lofooteilla kuvatussa jäähyväispätkässä näkyy muutama kuva tältä osuudelta. Polku päättyy kivikkojumppaan, jossa saattaa jäädä pari kohtaa projektiksi. 

Smørdalskammen on rennompi, matalampi ja aloittelijaystävällisempi kuin edellinen. Yläosan polku on suosittua patikkareittiä, joten linjavaihtoehtoja riittää. Jarruille ei ole juuri käyttöä. Smördalskammenille pääsee montaa reittiä. Justadtindenin parkkikselta löydät lähtemällä kaakkoon tietä pitkin. Aja hetki pohjoiseen ja käänny, kun näet lammasaidan portin. Siitä läpi ja heti oikealle. Lyhyen nousun jälkeen saavut pienen solan kautta isompaan soiseen laaksoon. Käänny oikealle ja pohjoisreunaa pitkin pääset kärrytielle, joka risteää alamäen puolivälissä vasemmalle. Varsinainen polku alkaa tästä, Trailforksiin merkattu alku on tämän uran alapäässä. Verrokiksi vielä Strava-jälki.

Ylhäältä katsottuna alamäkipätkä alkaa Smørdalskammenilta. Näköalapaikka löytyy jatkamalla pieni pätkä melko tasaista polkua Finngluntenille, josta aukeaa tolkuton näkymä Bodøn suuntaan. Alamäen yläosa on siis leveätä ja pelottavan nopeaa baanaa, joka kaartaa vasemmalle. Tämän jälkeen tiedossa on kapeampaa, jyrkempää ja teknisempää polkua. Tälle osuudelle paikalliset pyöräilijät ovat tehneet kuitenkin jopa bermintynkää. Tämäkin seutu on lammasfarmarialuetta, joten jätöksiä löytyy.

Jos on liikkeellä matkailu- tai retkeilyautolla, on Smørdalskammenin ja Justadtindenin parkkikselta parinsadan metrin matka porvarillisen hienolle retkeilyparkkikselle, Leknesin suuntaan. Löytyy vessaa ja vesipistettä ja asfalttia. Tämä, mikäli joku ei siis halua ajaa molempia polkuja samana päivänä.

Vetten löytyy Leknesin itäpuolelta, ajamalla E10-tietä pari kilometriä viikinkimuseolta itään ja kääntymällä virallisen näköalapaikan parkkipaikalle E10-tien länsipuolelle. Polku alkaa valtatien itäpuolelta. Resepti on norjalaiseksi poluksi yllättävän lempeä. Ylhäältä Vetteniltä ajellaan puronuomaan loivaa ja sopivan möykkyistä doubletrackkia. Pohjana mytologinen norjalainen kumimattomainen kanervikko kevyellä piilokivihöystöllä. Loiva meno jatkuu leveämmällä ja nopealla uralla seuraavaan puronuomaan asti, minkä jälkeen on pätkän ainoa herkullisen jyrkkä siivu. Linjavalintoja on kuin luksushotellin buffetissa - paskaa ei tarjoilla. Jyrkän jälkeen voi kerätä vauhtia ennen valtatietä tulevaa märkää loppupätkää. Ylhäällä Vettenillä voi halutessaan kiertää toiselle loivalle huipulle. Tämä kiekka jäi heinäkuussa tekemättä, kun aamupäivän Eltofttuva-jumppailu rokotti ajokiintiötä.

 Eltofttuvan huippu, perinteinen maisemaöveri. Polku menee kuitenkin sisämaan puolelle, eikä tuonne hiekkabiitsille.

Eltofttuvan huippu, perinteinen maisemaöveri. Polku menee kuitenkin sisämaan puolelle, eikä tuonne hiekkabiitsille.

Eltofttuva on ilmeisesti paikallisten pyöräilijöiden enduromäki. Pituutta on vain 1,3 kilometriä, mutta korkeuseroa rapsakat 320 metriä. Ylhäällä taas lyhyt jyrkkä switchback-osuus, sitten klassista norjalaista kanervikkobaanaa, jota kivirykelmät rytmittävät. Alempana jonkin verran monttua ja jyrkkää. Hyvä röykkyinen aamulämmittely. Lampaanpaskaa riittää, joten muista pesu ennen kuin jätökset kuivuvat runkoon (ei meinaa lähteä irti bräkleenilläkään, huh!).


Austvågöyn projekti, Glomtinden

 Järven takana näkyy tien vieressä levike. Pätkän ensimmäinen osuus on lämppärinousu soratietä tunnelin päälle. Sitten raaka tunkkaus ylös. Linjoja riittää valittavaksi.

Järven takana näkyy tien vieressä levike. Pätkän ensimmäinen osuus on lämppärinousu soratietä tunnelin päälle. Sitten raaka tunkkaus ylös. Linjoja riittää valittavaksi.

Glomtinden mainitaan todennäköisemmin kiipeilytopoissa kuin maastopyöräilyn yhteydessä. Hyvät alkulämmöt saa, kun polkee E10-tien varresta levikkeeltä vanhaa harjanteen ylittävää tietä tunnelin päälle. Varsinainen polku alkaa sieltä, ja millainen polku onkaan kysymyksessä!

Mesta on suosittu haikkipolku, joten sadat tuhannet mendlit ja lowat ovat jauhaneet jos jonkinmoisia itsetuhoisia ajolinjoja ensimmäisen puolen kilometrin mittaiselle haastepätkälle. Lapsen pään kokoista murikkaa riittää pehmeän hiekan päällä. Alas tullessa vasen laita on kenties potentiaalisin, jos yrittää ajaa ajamalla koko pätkän. Harjanteen päällä hiekkapohjainen polku on kapeampaa, paikoin jopa rullaavaa.

Ylhäällä muutama louhikkoisempi kohta katkoi ajoa, ettei olisi ollut liian kivaa. Kai niistäkin joku ajaa läpi. Varsinaiselta huipulta tuleva polku näyttää aika monelle ajamattomalta, mutta rinnettä kannattaa kuitenkin kavuta kunnes todella jyrkkä siivu alkaa. Siitä on tiedossa kivaa hiekkasingletrackia. Harjanne taittuu ylös noustessa niin, että alemman harjanteen polku näkyy houkuttelevana hohtavana hiekkajanana. 

Omilla ajotaidoillani ajamatta jäivät ylemmän harjanteen louhikot sekä 3–4 kivisintä ränniä alimmalta pätkältä. Vikalle ajettavalle louhikolle sattui yleisöksi 30 saksalaista turistia,  littitsemppipeukkua riitti. Kiva projekti siis.


Kleppstadsheia. Sen löydät, jos välttämättä haluat, kun käännyt E10:ltä pois juuri ennen Gimsøylle johtavaa siltaa. Parkkis on kiinni risteyksessä. Polun henki on heti selvä. Alemmalla harjanteella on ehkä eniten ajettavaa alastullessa. Harjanne kääntyy hiljalleen pohjoiseen ja muuttuu koko ajan jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Puurajalle saapuessa taakse on jäänyt jo niin monta jyrkkää futispallokiviränniä switchbackeineen, että koko homman järjen kyseenalaistaa. Juuri samalla hetkellä vastaan reippailee kimmoisalla askeleella tuulenpieksemä norjalainen täti, joka selvittää, että “en dårlig sti før sykler”. Niinkö?

 Kleppstadsheian toppi. Tuulee ja kaljaa saa vasta leirissä eikä ajamalla pääse koko matkaa alas, nyyh! 

Kleppstadsheian toppi. Tuulee ja kaljaa saa vasta leirissä eikä ajamalla pääse koko matkaa alas, nyyh! 

Puurajan jälkeen polku kääntyy pohjoiseen ja noudattelee jotakuinkin korkeuskäyriä kohti huippua. Useat parikymmentä metriä leveät rakkaryteiköt katkovat muuten hauskan oloista polkua.  Auvoa kestää vain kotva, kunnes näkyvä polku loppuu, ja huipulle olisi vielä vajaa kilometri. Varmasti hauskaa suunnistamista vaikkapa sumun yllättäessä. Ylhäältä toki on jylhät näkymät ja yksi huiputuskalja on sentään taas tienattu.

Kun alaspäin tullessa löytää polun, on luvassa puurajalle asti rankkaa, mutta hauskaa ajoa. Jyrkän osuuden rännejä taluttaessa Norja jälleen nöyryyttää ja pistää mietteliääksi: pystyisikö joku ajamaan nämä? Jos pystyy, miten sitä pääsisi katsomaan? Alemmalla harjanteella on jälleen kivaa, ja norjalaisittain harvinaista ryteikköistä ja ahdasta ränniä. Muutama jyrkkä poukareinen mutka jää tästäkin ajamatta. Kleppstadsheiaa voi suositella dh-fakiireille ja masokisteille!

 

Koska jokin Lofoottien helmi jäi varmasti mainitsematta ainakin pienemmiltä saarilta, vinkkaa siitä vaikkapa sähköpostitse, fb:ssä tai instagramissa @ottoponto.


JUTUN POLUT:

Otto Ponto