Kuvajournalisti Lapissa

Blogi

Kivat kauheat kivet Norjassa

 Tätä halkeamaa Villelle suositteli eteläamerikkalaiselta vaikuttanut äijä, jolla hiukset seisoivat päässä. Kuulemma klassikkoreitti. 

Tätä halkeamaa Villelle suositteli eteläamerikkalaiselta vaikuttanut äijä, jolla hiukset seisoivat päässä. Kuulemma klassikkoreitti. 

Missä seuraava ote? Eihän tästä saatana pääse. Kyynärvarsia alkaa jo hapottaa. Elvisjalka aloittaa tärinänsä. Primitiivinen kauhu tervehtii. Adrenaliini puskee sormiin hikeä. Lipsuu. Pelkoa ei helpota tieto, että tähän nynneröiden yläköyteen tippuu parikymmentä senttiä, jos edes sitä. Mitään vaarallista ei tapahdu. Pudotessa täytyy silti päästää alkukantainen urahdus ennen kuin köysi koppaa pehmeästi lyhyen töpsähdyksen. 

Nyt tuollaiset vuodentakaiset ensimmäiset ulkokiipeilykokemukset tuntuvat tragifarssilta. Jos yläköyteen putoamista olisi harjoitellut pari kertaa, ei siitä olisi tarvinnut repiä elämän toistaiseksi voimakkaimpia (ja aiheettomimpia) pelon kokemuksia. Olisi voinut keskittyä kiipeämiseen.

Primitiivisen kauhun tunne kuitenkin vavisutti. Siksi roikun nyt tämän 10,2 milliä paksun köyden varassa, ja katselen Gullknausenin seinän päältä tippuvia pisaroita. Ne tulevat ja menevät äänettä ohi. Lähellä linssiä epätarkat pisarat hohtavat hetken aikaa kuin keskipäivän kuu. Jokin tuulenkierre työntää pisarat irti kalliosta. Vesihiukkasten matkaa voi seurata joitakin kymmeniä metrejä kunnes ne näkymättömän pieninä jatkavat matkaansa jonnekin puoli kilometriä alempana vellovan Jäämeren ja kallion väliin jäävään rinteeseen. Kolmisenkymmentä metriä alempana maakaistaleella Ville ja Lene tekevät partneritsekkausta.

 Ei tällä kertaa, Ville, vaikka ähinää riittikin. 

Ei tällä kertaa, Ville, vaikka ähinää riittikin. 

On tarkoitus kuvata kalliokiipeilyä. On ollut tarkoitus viime vuodesta lähtien. Kuvaamiseen on vaikea keskittyä, kun joutuu yksin tarkistamaan noin kymmenettä kertaa, että nousukahva ja varmistuslaite ovat varmasti oikein ja että alapuolella köydessä on muutama solmu, jottei sählätessä tippuisi tonttiin asti. 

Ville kiipeää. Ähinä alkaa pian. Ähinä kertoo, että reitti tuntuu tänään Villelle vaikealta, ehkä pelottavalta tai jopa mahdottomalta suoritukselta.  

Häilyn maallikon ja kiipeilijän välimaastossa. Vaikka kiipeän noviisireittejä, osaan aloittelijana ymmärtää, kuinka vaikeita vaikeat reitit ovat. Pienimmät otteet muistuttavat muutaman päällekkäin liimatun luottokortin kylkeä. Tuntuu käsittämättömältä, että joku kykenee kiipeämään sellaisia otteita pitkin. Tuon vaikeuden välittäminen kuvilla kiehtoo, mutta tuntuu vaikealta. Tajuaako lajia lainkaan ymmärtämätön, mitä kuvassa tapahtuu ja miksi se on otettu? Entä kiinnostaako kokeneita kiipeilijöitä kuva, jossa kiivetään maailman mittakaavassa vain kohtalaisen haastavaa reittiä? Miten tallentaa kiipeilijän päänsisäinen taistelu vaikeisiin reitteihin usein liittyvää pelkoa vastaan?

Päänupilta kiipeily nimittäin vaatii toisenlaista suhinaa kuin vaikkapa maasto- tai vuoripyöräily. Kun kiipeilyreitillä saapuu vaikeaan tai pelottavaan kohtaan, pääsee siitä ohi vain tietoisella päätöksellä tehdä jokin pelottava liike, muuvi. Vaihtoehtona on tippuminen. Pyörällä alamäkeen ajaessa painovoima korvaa tuon tietoisen päätöksenteon. Pelottavat, vaativat ja hauskat paikat soljuvat ohi epämääräisempänä virtana. Yhtä aktiivista päätöksentekoa kuin kiipeily, ei alamäkiajelussa tarvita.  Pyörää ylös vuorelle työntäessä tai kantaessa moni kohta näyttää niin pelottavalta, että ajattelee kohdan olevan ajamaton. Kuitenkin tuonkin kohdan useimmiten ajaa, kun on päässyt tiettyyn mielentilaan. Itsevarma asenne on ehdoton molempia lajeja suorittaessa. 

 Lofooteilla aurinko paistoi kahtena päivänä. Niinä päivinä kiivettiin pohjoiseen aukeavalla kalliolla eli varjossa.

Lofooteilla aurinko paistoi kahtena päivänä. Niinä päivinä kiivettiin pohjoiseen aukeavalla kalliolla eli varjossa.

 

Vuosi sitten kiivettiin Villen kanssa kahdestaan. Yhtäkään varsinaista kiipeilykuvaa ei silloin otettu. Muistikuvat kiipeilypäivistä jäivät väkeväksi, kun ei häirinnyt muiston muodostumista sohlaamalla kuvaamisen kanssa. Siksi tuosta reissusta piti vaahdota tutuille lähes taukoamatta. Kestitte hienosti, kiitos. 

Gullknausenilta kauhua ei taida tallentua muistikorteille, mutta oppia tulee taas kosolti. On pitänyt hankkia välineitä ja taitoja, joita paikallislehden toimitussihteerinä tai maakuntalehden lehtikuvaajana ei ole karttunut. Dynaamisen köyden nouseminen yhdellä nousukahvalla ja grigrillä on melkomoista ähinää ja hikoilua. Villen ja Lenen kärsivällisyys näkyy silti olevan zen-mestariluokkaa, kiitos siitä.

Tällä heinäkuisella Norjan reissulla adrenaliinisävärit tulevat lähinnä pyöräillessä. Kiivetessä kauhu ja pelko ovat usein jääneet kokematta, vaikka alaköydessä kiivetessä voi tippua muutamankin metrin. Ankkurille päästessä saattaa hengittää voimakkaasti, mutta edes jollakin jotenkin hallitusti. Sävärit tulevatkin siitä, että on pysynyt rauhallisena. Kummaa puuhaa.

Otto Ponto