Kuvajournalisti Lapissa

Blogi

Norjalainen maastopyöräfestari: olutta, saunaa ja jyrkkiä polkuja

 Skibotnin laakson itälaidalla alemmat polut ovat kuin mistä tahansa suomalaisesta kalleelleen käännetystä kangasmetsästä: neulaspolkua, vesiputous ja korkeuseroa nelisensataa metriä. 

Skibotnin laakson itälaidalla alemmat polut ovat kuin mistä tahansa suomalaisesta kalleelleen käännetystä kangasmetsästä: neulaspolkua, vesiputous ja korkeuseroa nelisensataa metriä. 

Poljemme parinkymmenen ajajan ryhmänä E10-tietä pitkin. Skibotnin polkufestivaalien listalla on tänään Blodveien, veripolku. Brittiaksentilla puhunut jolppi suositteli polkua edellisenä iltana. Se olisi kuulemma “most rewarding in the valley”. Siirtymällä norjalaismies tarkentaa: "There are some steep sections". 

Blodveienin rakensivat venäläiset sotavangit, rakennusmateriaalinaan osin kuolleet sotavankikollegansa. Tien yläpäähän saksalaiset miehittäjät kyhäyttivät kivistä bunkkerinkaltaisen, josta saattoi kytätä Lyngeninvuonon laivaliikennettä. 550 metrin korkeuteen kasatun suojan kulmilta on tarkoitus ajaa kylän puolelle uutta polkua, jonka paikalliset ovat rinteeseen haravalla hahmotelleet. Nousu-ura löytyy, ja aiempi maininta jyrkästä unohtuu polkiessa, vaikka nousu on rentoa metsittynyttä autotietä tasagradientilla. Kanssahikoilija Maijala pohtii, minkälaista on ollut ajella 1940-luvun autoilla näin jyrkkää ränniä ylös - tai alas. 

Osa sakista taluttaa alhaalta asti, ja noin puolet ajaa suurimman osan. Tauoilla kuvataan maisemaselfieitä hartaasti. Viimeinen siivu bunkkerille on jyrkkä, joten Chromag niskaan ja lisää askelia. Kapealla polulla pyörää saa pyöritellä vaivaiskoivumuodostelmia ohittaessa. Maijala raportoi myöhemmin, että yksi hymyilevä parrakas norjalaismiekkonen liki putosi pyörä niskassaan jyrkkään rinteeseen. 

 Viimeiset metrit natsibunkkerille. Elokuun lopussa sääkarma oli kohtalaista parempi. Norjalaiset väittävät Skibotnin mikroilmastoa Pohjois-Norjan kuivimmaksi, ja väitteessä saattaa olla jotain perää.

Viimeiset metrit natsibunkkerille. Elokuun lopussa sääkarma oli kohtalaista parempi. Norjalaiset väittävät Skibotnin mikroilmastoa Pohjois-Norjan kuivimmaksi, ja väitteessä saattaa olla jotain perää.

Bunkkerilta polkua näkyy alle sadan metrin pituudelta, sitten se katoaa harjanteen reunan taakse.

Polkufestivaalin ideana ovat väljät yhteiset keikat, joten alas voi lähteä ajelemaan. Jonkin verran intopiukeimpia norjalaisia endurojamppoja katoaa harjanteen taakse. Lyöttäydyn Skibotnissa jo pari viikkoa pyörineen Trondin (lausutaan Tron, kuten elokuva) peesiin. Entinen dh-kuski ajaa järeällä GT:n enduropyörällä. 

Polun henki selviää jo alkumetreillä. Tätä pätkää eivät ole tuhannet toptur-patikoitsijat siloittaneet kumimattomaiseksi pehmeäksi kanervikoksi. Piilokiveäkin on hieman kuin Levillä. Ensimmäisen loivan harjanteen jälkeen polku kääntyy jyrkäksi, todella jyrkäksi. 

Trond painelee parinkymmenen metrin päässä, ja ankkuriksi muuttuva takarengas pöllyttää kanervikkoa. Takarengas hipoo rektumin seutua. Pari mutkaa menevät pitkäksi, mutta koskemattomasta kanervikosta ei löydy jokerikiviä, joten saan odottaa vääjäämättömältä vaikuttavaa pannutusta. Ensimmäistä jyrkkää tuntuu riittävän eteläsuomalaisen laskettelukeskuksen korkeuseron verran. Pysähtymistä ei kannata yrittää, eikä voisikaan. Lyhyellä loivemmalla osuudella ehtii hieman hengähtää ja nuuhkia jarrupalakäryä. 

Seuraava jyrkkä alkaa ja on hieman ensimmäistä mutkaisempi, ja sisältää jokerina useita taluttajia. Läheltä piti -tilanteita ehkä on, muttei niitä huomaa, kun keskittyy hengittämään ja edes jotenkin rentoon ajamiseen.

Puuraja ilmestyy kuin tyhjästä, ja loppupolku on nopeaa, mutta vähän ajon ansiosta vielä yllätyksellistä koivikkoa. Jossakin välissä polulla on eksoottinen kiviportaikko. Salamannopea ukemi ohjaustangon yli juuri ennen portaille vievää tiukkaa mutkaa vie itseluottamuksen hetkeksi. Portaita taluttaessa Trond pääsee hetkeksi näköpiiristä. Viimeisillä metreillä rakkakivi hakkaa sammalen alta käsille ja vasta nyt huomaa, kuinka hapoilla kädet, kroppa ja mieli ovat jyrkän siivun jäljiltä. Polku päättyy voimalinjan alle soratielle. Siinä pitää kylmissäväreissä hokea hieman oh shittiä Trondin kanssa ja todeta pärinämaksimin taas nousseen uuteen henkilökohtaiseen ennätykseen. 

Kylän leirintäalueen niityllä, meressä jäähtyneen oluen ääressä sitten pähkäillään gps-jälkeä. Jyrkintä pätkää riitti 300 metriä, jonka aikana tultiin alas 125 metriä. Havainnollistava esimerkki Tampereelta: Näsinneulan näköalatasanteelta pingotettu 300 metriä pitkä vaijeri yltäisi jotakuinkin valtatie 12:n kohdalle. Myöhemmin tajuan, että keikka on uusittava, sillä portaat eivät menneet ajamalla.

Edellä ajavan vaikutus tällaisilla poluilla on melkoinen. Kun näkee jonkun ajavan tietystä kruksista, pitää sitä automaattisesti ja alitajuisesti mahdollisena. Vaikeat paikat lipuvat ohi, jos niihin ei kaadu. Kokonaiselämys on jonkinlaista intensiivistä virtaa. Yksin tällainen sokkopolku olisi kauhujentäyteinen ajosuoritus. Kiitoksia Trondille, joka seuraavana iltana kapakassa hiveli kirjoittajan egoa todetessaan vittuuntuneensa, kun yksinkertaisen oloinen suomalainen pysyi jäykkäperällä kintereillä Blodveienillä. 

 

SKIBOTN STIFESTIVAL 18.-21.8.2016

Skibotn Stifestival on paikallisten ja Tromssan maastopyöräilijöiden järjestämä hyvin epämuodollinen polkufestivaali Skibotnissa, puolen tunnin matkan päässä Kilpisjärveltä. Idea on yksinkertainen. Paikalliset oppaat vetävät päiväreissuja Skibotnin ja lähialueiden (tänä vuonna Malangen ja Kåfjord) parhaille endurohenkisille poluille. Niitä ajellaan alas omaan tahtiin. 

Yhtenä päivän saa kisata, jos siltä tuntuu. Tänä vuonna kisaformaatti oli kahden erikoiskokeen endurokisa. Kaikkina päivinä saa juoda olutta, saunoa ja uida Kilpisjärveltä laskevassa joessa. Suomalaisia oli näillä festareilla vain kourallinen, joten saunamytologian ylläpitäminen kävi lähes työstä. Ensi vuoden festareille täytynee tehdä laajempaa värväystyötä. Paikalla oli sentään Etelä-Ruotsista saapuneita sekä muutama alaskalainenkin! Festarialueella hääräilevät lisäksitromssalaisen pyöräliikkeen edustajat, ja yleisimpiä varaosia on tarjolla sikäläisittäin kohtuullisin hinnoin. Yhtenä iltana energisimmät kikkailivat vielä leirintäalueen niitylle raivatulla temppuradalla. 

Skibotnin polkuja on moni siellä täällä hehkuttanut, mutta tähän asti laakso on omilla reissuillani jäänyt läpikulkureitiksi Tromssan ja Kvaløyan poluille suhatessa. Skibotnin polkutarjonta on kuitenkin monipuolista. Tarjolla on leveäksi kulunutta patikkapolkua, xc-henkistä seikkailupolkua Vardovarrin päällä ylängöllä ja jyrkempää enduroränniä siellä täällä. Paljon rentoa vähemmän ajaneille sopivaa, ja ainakin jonkin verran teknistä jyrkkää kokeneemmille. Polkuja löytyy varsin hyvin myös Trailforksista. Opasviittoja riittää, koska suurin osa poluista on patikointipolkuja.

Skibotnin ilmastoa norjalaiset väittävät Pohjois-Norjan kuivimmaksi. Sieltä sulavat lumet poluilta ensimmäisenä Finnmarkissa. Kausi aloitetaan kuulemma Svartebergetiltä, joka löytyy laakson itälaidalta.  Kyseisen mäen päältä lähteäviä polkuja on turha luetella tai linkata karttapalveluihin: kaikki vastaan tulleet pätkät olivat edellistä hauskempia. Kilpisjärven suomalaiset maastopyöräilijät ja muut laakson saloihin vihkityt lienevät näitä polkuja suhanneet jo vuosikausia.

Otto Ponto